It’s my way

Ihan niiku btw vaan. Oon tainnut jäädä siihen koukkuun. Aamu ei ala ilman limua mutta oon liian laiska pukeakseni vauvalleni(ja itselleni hehe) vaatteita ja lähteäkseni hakemaan. Tän seurauksena en oo edes suihkussa käynyt. Tai ainakin sitä on hyvä syyttää.

Mutta itse aiheeseen, jota en voi ääneen sanoa! Josta en voi hehkuttaa kenellekään koska eihän se salaisuus ole jos joku sen tietää. Siitä ei ole takeita että se jää vain minun ja hänen keskisekseen jos sen kerron. Tai että sitä voitaisiin käyttää minua vastaan joskus kun asia olisi jo unohtunut.
 Mutta mä olen ihastunut. Siis oikeasti IHASTUNUT!! Kuin teinityttönä ”korviani myöten”. En voi tajuta tätä fiilistä, yhtä kauheaa ja ihanaa samaan aikaan. Koska kyseessä ei ole mieheni.

Mä olen samaan aikaan valmis heittämään kaiken hukkaan, asuntomme, tavaramme, perheemme! RAKKAUTEMME MIEHENI KANSSA!!! Vain että pystyisin jotenkin edesauttaa ihastumistani tähän henkilöön. Ehkä saada hänelle herätettyä tunteita minua kohtaan.. ehkä saada jotain vähän enemmän.
 Mutta mä en pysty. En vielä, siis jättämään miestäni. Ajatuksia pyörii mun mielessä aivan hitosti, voinko viedä lapseltani onnellisen perheen vain koska minä haluan KOKEILLA(tai kokea) jotain erilaista. Voinko murtaa minun ja mieheni hyvän suhteen, jota on kestänyt jo monta vuotta. Voinko jättää miehen jota rakastan, josta välitän, enkä edes itkemättä pysty ajattelemaan että jos hänelle sattuisi jotain. Meillä ei ole miehenkanssa riitaa, ei todellakaan. Jaamme päivämme yhdessä, hän on minun paras ystäväni ja samalla minun rakkaani. Mutta oloni on erilainen kuin ennen. Kaipaan sitä vapauttani. Haluaisin kokea sen, ja tiedän että alan olla jo siinä iässä että nyt tai ei koskaan. Oikun olisi mahdollisuus taata että mieheni odottaisi minua, kokeilisin ja seikkailisin vaikka vuoden elämässäni. Ja sen jälkeen jatkaisimme yhdessä.
 Tää on aivan kauheata, tää fiilis. En pysty olla ajattelematta miestä kehen olen ihastunut, siis aaarg (ja aaaaaaw) ! Hän on karismaattinen, todellakin on! Erittäin hauska, mukava ja ihana. Omalla tavalla lutuinenkin. Ja tietenkin älykäs:D Mä en tiedä miten tässä näin kävi, siis että mä ihastuin häneen. Ei mun ollut tarkoitus. Aluksi se oli sellaista.. kiinnostusta? Erinäisillä ajatuksilla leikkimistä.

Tähän väliin siis mainitsen ettei kukaan tiedä tunteistani häntä kohtaan, ei hän, ei mieheni ei kukaan. Parempi niin. Vaikka silloinkun tätä miestä tapaankin niin tekisi mieli hehkuttaa koko maailmalle kuinka ihana hän on! En nyt mainitse että miksi häntä välillä tapaan, voisi joku tunnistaa minut;), mutta ei näitä kertoja enään ole kuin muutama. Surettaa kyllä sekin, että se loppuu. En varmaan näe häntä enään ikinä jos en saa häntä napattua itselleni. Hän tietää lapsestani ja miehestäni. Hänkin seurustelee. Ei hän varmaan edes minusta olisi kiinnostunut, en tosiaankaan usko. Ei ainakaan vielä.

Ennen olin sellainen… flirttailija. Flirttailin miesten kanssa ilman että se meni sitä pidemmälle. Se muuttui kun aloin seurustelemaan mieheni kanssa, kun aloin odottaa yhteistä lastamme. Harmi osittain, koska moni myös heittelee kanssani(hehe tai siis heittää minulle, ei kanssani) rivoa läppää esim. työssäni. Ja mä jäädyn niissä tilanteissa kun ennen olisin laukonut samalla tavalla takaisin. Tuntuu että olen ns. menettänyt osan itseäni. Sosiaalista osaa, en osaa sitä enempää kuvailla. Kun se flirttailuni ei ollut kumminkaan.. sellaista flirttalua. Haha, en tämän paremmin osaa selittää. Nytkin muistelen monta hetkeä kun olisin voinut hieman heittää astetta rivompaa läppää tälle ihastumiseni kohteelle, mutta en tehnyt sitä. En vain enään osaa.

Musta tuntuu että elän kuin jossain kuplassa, en vain pääse pois. En ehkä haluakaan, onhan se minun kuplani. Minun rakentamani. Mutta kun siellä kuplan ulkopuolellakin olisi elämää…
 En tiedä miten tästä tilanteesta pääsen pois. Haluan pois tästä perhe elämästä. Mä en pysty tähän enään. Mä haluan mun mieheni, mutta en kumminkaan. Jos meillä ei olisi yhteistä asuntoa, yhteistä lasta, niin olisin häipynyt jo kauan sitten. Ehkä? En ennen lastanikaan häipynyt.. koska mä rakastan mun miestäni. Mutta mun mieli kaipaa muualle. Ei tähän enään. Musta tuntuu että oon umpikujassa josta ei pääse pois. En nyt, en ikinä tämän elämäni aikana. Koska musta ei ole lähtijäksi. Mutta kun mä haluan lähteä, mä niin haluan lähteä….!

Ehkä nämä fiilikset johtuvat osittain siitä että tein töissä aika ison mokan, vaikka kokosyy ei ollutkaan mun. Mä tajusin että se työ ei ole sitä mitä mä olen halunnut. Mitä mä enään haluaisinkaan. Oon pitänyt viikon paussin, itseasiassa enemmän, töistä. Enkä haluakaan palata siihen samaan.
Mä tajusin että mun pitäisi istua siinä asiakkaiden paikalla. Miten mä olen ajautunut tähän? Miten mä pääsen siitä pois? Tuntuu etten mä pääsekään, mä olen valintani tehnyt. Mutta kun meillä on vain se yksi elämä.. vain se yksi. AARG! Mä haluan muutosta ja heti. Millon mä lopetin ajattelemasta itseäni ja ajattelin kaiken ‘meidän’ (=perheemme) kautta? Milloin ne katosi että mitä MÄ haluan? Koska sen mä voin sovittaa lapseeni, tottakai voin. Mutta mieheeni en jostain syystä. Jostain syystä se on niin vaikeata.

Ehkä mä aloitan salasuhteen? Teinki eilen jotain mitä en olisi saanut. Syylisyys painoi, muttei pahasti. Enemmänkin mieltä lannisti se että mun entiset haaveilut ovat olleet haaveita. Se ei ollutkaan sellainen mistä haaveilin, mitä muistin. Niinhan se tekee, siis aika kultaa muistot. En vain tajunnut että niin pahasti.

hehe ipana heräs. sainpas vähän purkaa ajatuksia. kiitos ja näkemiin

Taas tulee yksi vuosi lisää. Taas mä vanhenen, taas mä huomaan kuinka nopeesti tää aika kiitää mun ohitse! Sitä herää (varsinkin kun nyt virallisesti iänperusteella poistun teiniydestä niin sanottuun aikuisuuteen) aina näinä ‘juhlina’ todellisuuteen. Miettimään että mitä olet saanut aikaan nähden aikaiseksi.

Ja mitäkö mä olen saanut aikaiseksi? Okei, mulla on kolmen vuoden työkokemus, mitä kaikilla mun ikäisillä ei ole. Mutta mulla ei ole kouluja vielä käyty loppuun, ehei, ei lähellekään. Äitiysloman takia mun valmistuminen siirtyy taaaas vuodella.  Ja siitä jatkan kouluja vielä ainakin kolmella vuodella, eli lopulta olen valmistunut haluamaani ammattiin 4vuoden päästä jos kaikki menee suunnitellusti. Monella mun ikäisellä on se ensimmäinen askel koulunkäynnissä jo käytynä, nyt he suorittavat sitä toista askelta. Mua hävettää kertoa ihmisille että käyn yhä kouluja, eli en todellakaan ole ylpeä asiasta. 
 Pakko hypätä vähän aiheesta ja kertoa että olen näin ‘vanhana’ yhä koulussa koska teininä mä sekoilin ja pahasti. Siis peruskoulun aikana ja sen päätyttyä. Kaksi vuotta peruskoulun päättymisen jälkeen mä sekoilin erikoulujen välillä, kokeilin muutamia aloja ja lopetin. Ja ryyppäsin. En todellakaan ajatellut tulevaisuutta silloin, en tosiaankaan ajatellut että mä tulisin joskus katumaan sitä että kouluun menon sijasta päätinkin lähteä kavereiden kanssa lokittamaan kaljaa. Oikeastaan en ikinä ajatellut eläväni yli 20vuotiaaksi. En osannut ajatella itseäni äitinä, uranaisena, ‘rauhoittuneena’. Se on niin kumma kun teininä sitä elää siinä hetkessä, se hetki on siinä ja nyt, muuta ei ole. Eniten kirpaisi silloinkun ikätoverini valmistuivat ja itse vasta olin löytänyt sen koulun, sen ammatin mihin halusin valmistua. Ja vieläkin kirpaisee. Itseäni nuorempi serkkunikin on ehtinyt valmistua (toisaalta tässä vähän lohduttaa se että mulla on töitä ja työkokemusta itsehankituista töistä, serkullani ei ole. vaikka kaikkiin pskaduuneihin hakeekin niin mihinkään ei ole päässyt).

Mutta siis, muistan todella hyvin kun olin kymmenenvuotias. Mihin ne kymmenen vuotta katosi näin nopeasti?  Mihin katosi oma nuori äitini ja isäni, miten yhtäkkiä on tilalle tullut harmaantunut mies ja kauhtuneempi nainen? Miten nopeasti tuleva 10vuotta tulee kulumaan? Herranjumala kun vanhempani on vanhoja silloin! Miten mä pystyn katsomaan vierestä kun aika kuluu, ja herran jestas kun se kuluukin nopeasti varsinkin vauvan kasvua ja kehitystä katsoen, ja vain toteamaan että se on päivää taas lähempänä että joudun hautaamaan omat vanhempani. Heidät jotka ovat minut kasvattaneet ja opettaneet käyttäytymään. Heidät joita rakastan ylikaiken, joita nään nykyään aivan liian vähän.

Miten nopeasti se aika kului siitä että olin huoleton teini, se teini joka ei välittänyt toisten mielipiteistä, jolle oli kaikkein tärkeintä oma perhe ja kaverit. Joka meni miten huvitti, teki mitä halusi, koki elämän paskaa ja elämän hyvää omien valintojensa takia. Kuinka jännittävää oli kun koulun komein ja halutuin poika suuteli sua, kuinka karkasit kotoonta hänen luokseen yöksi. Kuinka kaikki oli niin uutta ja jännittävää. 
 Ja johtuuhan se nyt parisuhteesta etten tuollaista ‘jännitystä’ enään tunne. Vaikka en tarvitse sitä jännitystä, tarvitsen vain mieheni vierelleni ja olen onnellinen, niin kyllä joskus muistelen haikeana minkalaista se oli. Jännittävää, uutta, mielessä pyöritteli kaikkia typeriä ajatuksia mitä tulevaisuudessa ehkä tulee käymään.

Olen perustyytyväinen elämääni. Mutta silti musta tuntuu että mussa on niin paljon enemmän potentiaalia erilaisempaan elämään. Että mä voisin joskus olla jotain, jotain suurempaa kuin nyt. Joku jota tullaan arvostamaan. Ja ehkä mä joskus sen saavutan. Ehkä joskus.

Eli vanheneminen aiheuttaa mulle monia ajatuksia, jos ei aiheesta hypähtelevä tekstini sitä jo kertonut. Pelkään nähdä rakastamanieni ihmisten vanhenemista, pelkään että en saavuta elämässäni mitään suurta, pelkään että en saa käytyä haluamaani koulutusta loppuun.
Pelkään että se mitä olen aina halunnut tehdä elämässäni jääkin tekemättä, mm. tämä uravalinta ei ole ollut lapsuuteni unelma ammatti. Tämä ura vain sopii mulle erittäin hyvin, ja jostain syystä tykkään tehdä tätä? Mutta samalla haluaisin tehdä niitä asioita mistä pienenä haaveilin, mitä tykkäsin tehdä.

Miksi mä olen edes omalle elämälleni asettanut rajoja? Saavutuksia ja katumuksia. Täähän on perkele mun elämä ja mä saan tehdä sillä mitä lystään. Mutta ehkä se onkin siinä, elämä on liian lyhyt turhille teille joista kääntyminen takaisin onkin hidasta. Kuka nyt haluaa heittää elämäänsä hukkaan, ei kukaan. Virheistään oppii, niinhän sitä sanotaan. Mutta kuka on vastuussa siitä ajasta jonka kulutit siihen virheeseen? Sinä.
 
oon ihan unenpöpperössä kirjottanut tätä, oon koko vknlopun  viettänyt univelassa töiden takia. mutta ensikertaan, huomenna sitä sitten vietellään syndejä vähä

Piti vauvankanssa lähteä vähän ’shoppailemaan’… eli lähinnä apteekkiin. Saas nyt nähä, aika laiska olo tälläkin hetkellä vaikka eilen sitä vielä ihan fiiliksissä suunnittelin. Aamulla on taas ajatukset lennellyt ties missä (no onhan kyllä joo vieläkin aamu:D), kuten kuolemassa, mun ja mieheni suhteessa ja sen kiemuroissa, omien (känni)tekemisien ja sanomisien analysointia (keittiö psykologiaa haha). Ajattelin nyt ehkä aloittaa itsestäni, eli miksi minä nolaan itseni kun juon vähän enemmän?
 Miksi en vain osaa pitää hauskaa ja yrittää pitää oman mieleni sisällä kaikki mielipiteeni ja ajatukseni?

Ja kyllä (aiheesta taas hypäten:D oon mestari tässä), olen käynyt viihteellä muutamaankin otteeseen vaikka lapseni on vielä vauva. En oikeastaan koe tästä huonoa omaatuntoa, miksi pitäisi? En edes jaksa kirjoittaa rytmiä mikä siinä saattaa olla, samantyylinen kuin mun työssäkin. Mä tiedän että se vaikuttaa mun mielenrauhaani ja tilaani kun pääsen joskus tekemään asioita mitä monet muut mun ikäiseni tekevät. Tässä iässä se on yleensä alkoholi. En juo läheskään joka kuukausi, joten siitä ei ole pelkoa. Kai. No mutta silti, olen lapseni kanssa kumminkin aina 7päivää viikossa, joskus saattaa kerran kuukaudessa olla yökylässä mummeillansa (heidän tahdostaan) ja mikäs silloin estää ottamasta vähän huikkaa ystävien kanssa?

Itse en tuomitse äitejä jotka juovat. Ehkä nuorempana kyllä, mutta sekin muuttui kun pääsin erään perhettä läheisemmin seuraamaan. Siellä on normaalia että vanhemmat juovat _joka_päivä ainakin pari tölkkiä. Eivät he jurrissa ole, ei todellakaan! Pienessä nousussa, jos sitäkään (ainakaan kokopäivää). Kuulostaahan tuo karulta, toden totta, mutta en edes aluksi tajunnut että he olivat juoneet. Olivat aivan kuin kuka tahansa. Se kalja on vain jäänyt heille niinkuin mulle( ja monelle muulle) rööki.  Näin kyllä tämän perheen isännän kerran kun ei ollut saanut aamukaljaansa, en meinannut luonteensa perusteella tuntea samaksi ihmiseksi! Oli aivan kärttyinen, hiljainen, mörisi vain. Ihan niinkuin minä silloin kun en saa aamu tupakkaa ja kahvia.
 Ja jooo tiedän, kyllähän riippuvuuksista pääsee eroon jos on riittävä motivaatio. Jaelkaas mulle motivaatiota lopettamaan tupakointi, itselläni ei tällä hetkellä halu ja kärsivällisyys riitä siihen vaikka mieluusti lopettaisinkin. Mutta siis sen päivän jälkeen kun tuon tajusin (että juovat siis jokapäivä muutaman) en ole alkoholia lapsiperheissä pitänyt enään minään tabuna ja kiellettynä aiheena mitä ei saa tapahtua. Jokainen tyylillään, ja kyllä niistä muksuista huomaa ettei heissä mitään häiriötä ole tuon takia. Jos vanhemmat eivät tee alkoholista liian isoa haloota (EIKÄ ole kännissä!) niin miksi pienet muksut siihen punaiseen tölkkiin kiinnittäisi enemmän huomiota kuin tyyliin cocis tölkkiin?

Alkoholi onkin asia mistä tulee taas paljon asioita mieleen. Mutta hypähdän takaisin alkuperäiseen aiheeseen, eli omaan käytökseeni alkoholin alaisena. Joskus kauan sitten, tyyliin alaikäisenä kun join alkoholia, olin ns. rentoa seuraa. Joo tehtiin myös paljon tyhmyyksiä mutta porukassa että oli hauskaa. Nyt kun juon niin musta tulee kärttyisä ja vihainen? Haastan riitaa ja mulla on helvetinmoinen tarve päteä ihmisille, jopa hyville ystäville. MIKSI? Kun selvinpäin mun ei tarvitse päteä kellekään, tai no ehkä välillä miehelle mutta sitä ei lasketa:D. Aamulla on sitten maailman suurin morkkis kun miettii mitä sammakoita sitä on taas päästäny suustaan.
 Joo mä myönnän että aika monesti mistä ‘juttelen’ (=väittelen, saatan huutaa, en kuuntele muiden ihmisten mielipiteitä) ihmisille niin on asioita jotka on pyöriny mun mielessä ja jotka ei ole mun mielestä oikein. esimerkkinä nyt, yksi tuttu ryöstettiin. Hän ei muista tekijöiden ulkonäköä kunnolla, mutta meni sitten jonkun moottoripyörä jengin kanssa hakkaamaan samanvärisiä ihmisiä jotka hengasivat samassa paikassa missä tämä ryöstö tapahtui. MIKSI? Et sä voi hakata ihmisiä miten sä vain haluat kun varsinkin VAIN epäilet että he olivat syyllisiä. Tästäkin moralisoin viimeksi jurrissa tälle henkilölle kiivaasti.. vaikka tapahtuneesta onkin jo kuinka kauan aikaa! Aaarg. Samaten pskan puhumisesta moralisoin toista ihmistä, josta tulikin monen tunnin käden vääntö. Ja tästäkin pskan puhumisesta on USEAMPI vuosi joten miksi en voinut vaan antaa olla? Varsinkaan kun toi pskan puhuminen ei edes enään kiinnostanut mua. Huoh. Nolaan itseni turhankin usein.
 Toinen mistä joudun häpeämään itseäni on mököttäminen/suuttuminen jurrissa. En tiedä miksi, mutta kun olen jurrissa (ja kaverinikin ovat) kuvittelen että heidän käyttäytymisensä jotenkin muuttuu. Muuttuu tavallaan ärsyttäväksi, tai yrittävät tehdä jotain mikä on läpinäkyvää (minun mielestäni) joka taasen ärsyttää MUA suunnattomasti kun olen jurrissa. HUOH miksen anna ihmisten tehdä mitä tekevät. Vaikka monesti selvinpäin olen suurimmasta osasta käyttäytymisen muutoksista yhä samaa mieltä mitä illalla, niin se ei muuta sitä faktaa että miksi minun pitäisi siihen puuttua. Ja myönnettäköön että joskus kylläkin huomaan että olen taas kännissä keksinyt omiani..

Olen kyllä parin jälkeen mukavassa olotilassa, on hauskaa ja läppä lentää. En vain saa sitä tilaa jäädäkseen vaan kiskon alkoholia kaksin käsin jonka jälkeen ollaankin änkyrässä. Ehkä mulla on alkoholi ongelma osittain? Pystyn aivan hyvin olla ilman mutta sittenkun otan en saa sitä jäämään siihen muutamaan. Ja tähän huomautuksena, että alkoholi ongelmaa esiintyy suvussani. Toisaalta itse käsitän alkoholi ongelman käytännössä siten ettei osaa lopettaa. Itse osaan lopettaa siihen kun olen aivan sekaisin jo, väsyttää ja huono olo. Kun taas suvussani oli tätä että jatkuu päivästä päivään, ehkä jopa viikkokausia. Mua ärsyttää etten osaa ottaa sitä muutamaa. Tai sitä etten osaa olla enään mukava, ns. välinpitämätön kännissä. Vaan jostain on pakko saada riitaa. Olen miettinyt että ehkä ongelma onkin siinä etten saa mielipidettäni kuuluviin normaalisti, tai en saa tarpeeksi väitellä ystävieni kesken. Ja kun otan huikkaa niin ne estot loppuvat, pystyn puhumaan mistä haluan ilman että välitänkään muiden mielipiteistä, tunteista jne.     
 Esimerkkinä taasen, olen erittäin vahvasti sossupummeja vastaan. Tai siis henkilöitä jotka yrittävät/hakevat sossusta rahaa ilman aikomustakaan yrittää edes pärjätä ilman. Ilman sitä ajatusta että tämä on vain väliaikainen keino. Tai kun tulee tyhmiä ideoita joista kerrotaan mulle, kuten ‘nyt kun mun avopuoliso vaatii että maksan puolet vuokrasta niin mietin että jos sossu sen maksais’. EI! ei se näin toimi hei, sossu ei ole sitä varten että ajattelet sen voivan teidän parisuhteenne kitkat (=raha asiat) parantaa! Mites olisi töihin meno? Eikös se kotiäitiys jo riittäisi? Tai mitä jos olisit ennen sitä muksua käynyt koulut loppuun että saisit jotain töitä? Tai yrittänyt ennen muksua mennä töihin. Mutta enhän mä noita kehtaa sanoa ääneen ystävälle. Kyllähän mä tiedän että hän töihin haluaisi, ei vain pska töihin halua. Mutta ei tollasessa tilanteessa oikein ole mun mielestä varaa valittaa. Ja kouluun ei kuulemma palaa. Nää tilanteet on täysin ite aiheutettuja, omilla valinnoilla tehtyjä! Ei se sossu ole sitä varten olemassa että sinä saat sieltä rahaa kun huvittaa. Onneksi tuo ajatus nyt jäi vain ajatukseksi. Myöskin tällä avopuolisolla on hyvät tulot, joten empä usko että sossuta olisikaan rahaa yhtään tippunut. Mutta että koko ajatusmaailma sossusta tässä tapauksessa on väärä. Ja jos noin ajattelee moni muukin (niinkuin ajatteleekin) niin me ollaan kusessa.

Mutta pointtihan tässä oli siis (karkasi taas käsistä hehe) että tuota en ikinä sanoisi päin naamaa! En halua lannistaa ystävääni, yritän enemmänkin kannustaa. Mutta kännissä kaikki ajatukseni vain juoksevat aivoista suuhuni asti ja sitten helposti ne sanon.. Pitäisi varmaan lopettaa juominen joo. Pelottaa vain mitä se tekee mun sosiaaliselle elämälle. Säälittävää eikö? Kavereiden ja ystävien takia mä aijon juoda yhä tulevaisuudessa:D Todella säälittävää vaikka itse sanonkin. Tilanne on nyt vain tämä, ehkä sitten kun useammat ystävistäni alkavat pariutua ja saavat muksuja niin heidänkin elämänsä rauhoittuu. i hope so. mutta juu, tässähän taas analysoin itseäni hahaha. ehkä se auttaa mun mielenterveyttäkin kun rustailen näitä asioita ylös, saan tyydytystä siitä eikä tarvitse enään kännissä kellekään avautua tästä:D

apteekki odottaaaaa

Tuotatuota, mistäs sitä alottaisi? Siitä että lapsi nukkuu rauhassa vaunuissaan ulkona vaiko siitä että en ole saanut laiskuuttani edes pyykinpesukonetta laitettua käyntiin? Ketä edes kiinnostaa nämä asiat.. paitsi itseäni. Koska sehän on mun arkeani joinakin päivinä.
Tässä on yksi syy miksi palasin takaisin töihin jo näin aikaisin, ennenkuin muksu oli edes puoltavuotta(reilusti ennen). Tälläinen arki ei ole mua varten! Tottakai rakastan olla lapseni kanssa kotona, ei sillä. Mutta kun päivät toistavat samaa kaavaa pikku poikkeuksia lukuun ottamatta niin mä kyllästyn, tuun vainoharhaiseksi. Mä kaipaan/kaipasin sitä että meen töihin joka on henkisesti ja fyysisesti raskasta, teen joskus lähemmäksi kymmenen tunnin päiviä ja yöllä kun pääsen kotiin tiedän että mä tein sen! Palkkapäivinä rakastan sitä että en elä vain mieheni rahoilla, vaan pystyn osallistumaan laskuihin, ruokaostoksiin, ostella jotain kivaa pientä itselleni ja/tai miehelleni. Kaipasin sitä tunnetta että minäkin teen jotain meidän taloutemme hyväksi.

Työpäiviä teen vain muutaman viikossa, eli hyvin ehdin olla lapsen kanssa 4-5päivää kotona. Ja kun työt kutsuvat, niin ne alkavat päivällä ja kestävät yöhön asti. Eli itseasiassa päivinä kun menen töihin ehdin silti viettää enemmän aikaa hereillä olevan lapsen kanssa, kuin esim. mieheni. Kun lähden töihin muksu on hereillä pari tuntia ennen yöunia. Kun pääsen kotiin lapsi nukkuu jo sikeästi aamuun asti, jolloin minä hänen kanssaan nousen.
Tämä järjestely ei toimi kuitenkaan aina aivan unelmasti. Monesti mulle aiheutuu ‘turhaa’ stressia. esim. miten ehdin töihin kun miehen työpäivä taas venyi. Miehen harrastukset, joskus aikaisin alkavat työvuorot jolloin työvuorot menevät päällekkäin mieheni työpäivän kanssa. Myönnän myös että välillä väsymys meinaa tappaa mut kun olen työpäivän jälkeen puolikahdelta yöllä kotona, seuraavana aamuna herään muksun kanssa seitsemältä. Ja taas illaksi töihin.

Multa monesti kysytään töissä että olenko yh kun olen vanhempainpäivärahalla palannut takaisin töihin. He eivät oikein käsitä sitä että mä olen palannut töihin vain oman jaksamiseni takia. Se palkka siitä on vain todella iso plussa. Joillakin, varsinkin miehillä, on yleensä siitä kotona olemisesta kauhean ruusuinen kuva. Ja sitä se ei aina ole. Kotona oleminen on puuduttavaa. Tottakai sitä voi mennä vaunuilemaan ulos vauvankanssa, käydä moikkaamassa ystäviä (jes, itselläni tässä vain on ongelma että ystäväni ovat joko koulussa tai töissä) mutta se ei muuta sitä tosiasiaa että suurimman osan ajasta kumminkin vietät sisällä, kotonasi. 
 Vähän aiheesta nyt poiketen, tai no hypäten, eräs ystäväni sai pari vuotta sitten lapsen ja hän jäi ns. kotiäidiksi(palataksemme asiaan joskus niin aluksi omasta tahdostaan myöhemmin pakosta). Itseni tultua äidiksi, ehkä noin kolmen viikon päästä lapsen kotiutumisesta kysyin ystävältäni että miten hän on jaksanut olla kotona? koska itse tunsin jo silloin hieman tylsyyttä. Ja hän vastasi että jossain vaiheessa siihen tottuu. Tämä pelästytti mut, oikeesti! Kuka haluaa tottua kotona olemiseen? Siihen tunteeseen kun tiedät että tämäkin päivä seuraa vain edeltäväänsä ja huomenna tulee taas uusi samanlainen päivä.. Mitään ei huvita tehdä, lasket vain minuutteja kauanko menee vielä että mies pääsee töistä. Ja en nyt meinaa ettenkö olisi lapsenkanssa olemisesta nauttinut, mutta kun vauvakin nukkui suurimman osan päivästä niin aika tuli yksinäiseksi ja tylsäksi. Jokapäiväksi yritti keksiä tekemistä, lähteä rattailla ulos.. Väkinäistä teennäistä shaissea josta itse en nauttinut läheskään joka kerta.

Ennen mietin että kun en edes kotona viihdy (huomatkaa kyllä että nytkun teen muutamaa päivää viikossa töitä niin viihdyn ihan hyvin) niin olenko äiti ainesta ollenkaan? Ja nyt tiedän että olen. Mä en halua pakottaa itseäni olemaan kotona lapsen kanssa, onneksi mieskään ei. Mä rakastan sitä että olen omasta tahdostani lapsen kanssa. Mä rakastan mennä töihin, sitäkin enemmän rakastan tulla kotiin ja katsoa kuorsaavaa vauvaani. Ja aamulla seitsemältä kun ensimmäiset komennukset vauvalta tulee ja minä unen pöpperöisenä kömmin pinnasängyn luo ja vauvani näkee (varmasti hyvin kauniin:D) naamani ja alkaa hekottamaan ääneen… se on sitä jotain mitä ei mikään maailmassa voi korvata. Ja ne tunteet vahvistavat vieläkin enemmän sitä että mä olen loistava ja paras äiti omalle lapselleni.

Haha, eli tässä tilanteessa mä siis nyt olen. Mun pääni on täynnä ajatuksia, pelkoja, tapahtumia jne. Jotka haluan saada jonnekin ylös, saada käsitellä asia jossain, ilmaista mielipiteeni ilman että täytyy varoa ettei vahingossa loukkaa toista. Miksi helvetissä teen tästä siis julkisen blogin että kuka vain voi lukea tekstejäni? Sitä yhä mietin itsekin. Ehkä vastaus piilee osittain siinä että saan mielihyvää siitä että tiedän että joku tulee _ehkä_ lukemaan tekstejäni ja saan mielipiteeni ilmaistua yksin ilman kenenkään vastaväitteitä. Tai saan kerrottua jonkun asian ilman että kukaan keskeyttää lausettani. En tiedä, ehkä vain haluan että ihmiset lukevat ja tajuavat.. Tajuavat mitä minä mietin.

Josta pääsenkin miettimään että miksi ketään kiinnostaa  toisen ajatukset/tekemiset niin paljon? Itsekin luen monia blogeja, harvoin kenenkään blogia kumminkaan seurailen säännöllisesti. Enhän mä muista enään viikonpäästä koko blogin pitäjää tai mitä hän blogissaan kirjoitti, mutta kai se sen ajan on kiinnostavaa luettavaa? Jos on jonkun tutun blogi niin sittenhän on kyllä eriasia. 
Joissain blogeissa mua kyllä ärsyttää lukea siitä(eli jokaisesta postauspäivästä..) niin ihanasta ja mukavasta päivästä jossa käytiin salilla ja leikittiin vauvankanssa hippaa ja syötiin vain kolme mustikkaa kokopäivänä ja silti on olo niin energinen. Ja ne ostokset aargh. Tai ‘katselin näitä vaatteita’ ja tehty ihme asukokonaisuuksia paintin avulla mitä ikinä sitten tulekaan tilatuksi. Mä olen varmaan ajatusmaailmaltani erilainen, koska mua kiinnostaisi lukea mielummin siitä kuinka arki ei ole niin ruusuista. Ei nyt mitään angsti itku postauksia 5kertaa päivässä jossa valitetaan kuinka elämä on syvältä jne. Vaan kuinka voi olla joskus väsynyt. Voi joskus tuntea yksinäisyyttä, saa olla joskus surullinen. Ja sitäkin enemmän blogeissa mua kiinnostaa toisten ajatusmaailma. Yleisesti ottaen, kiinnostaa mitä muut miettivät vaikkapa maailmamme menosta, rumista vauvoista, ärsytyksistä ja kiintymyksistä.

Haha pitkästihän mä kirjotin siitä mistä minä pidän:D Tässähän on syy miksi perustin blogin(toinen on että en jaksa kirjoittaa käsin mihinkään päiväkirjaan, joo oon tullu laiskaksi käsin kirjoittamisen suhteen. Kortteihinkin kauhealla vaivalla rustaan meiän perheen nimet) koska MINÄ voin kirjoittaa mistä haluan. Kenenkään ei tarvitse _kuunnella_ kun minä kerron mietteitäni, +kaikkea mitä mielessäni liikkuu en voi edes sanoa ääneen! Tai mielipiteitäni. Nyt voin (ihanaa!) vapautuneesti kirjoittaa (vaikkapa) mitä mieltä olen ihmisten tekemisistä, sossun hyväksikäytöstä, mieheni tekemästä ruoasta! Ihanasti nimettömättömänä sen teen, säästän monet ihmiset mielipahalta ja itseäni sen suhteen ettei tarvitse joka ilmansuuntaan selitellä sanomisiaan.

Oii, nyt mun mieli on täynnä asioita mistä haluaisin kirjoittaa. Omasta raskausajastani, miehestäni, ystävistäni, naapuristani joka on patologinen valehtelija, mitä mieltä olen toisista äideistä, kuolemasta, vanhenemisesta, typerän pesukoneen tyhjentämisestä, politiikasta, parisuhteesta, nuoruudestani, sossusta, kotiäitiydestä ja aaaa:D Mutta jätän toiseen kertaan. Ehkä. Jos sellaista tuleekaan.

Tervetuloa Blogit.fi blogiin. Tämä on ensimmäinen artikkelisi. Muokkaa tai tuhoa tämä ja aloita bloggaaminen